MIRANNA

Olen nuori aikuinen, opiskelija, sairaseläkeläinen, vaimo ja karvaisten lasten eli lemmikkien äiti. Minua on kiusattu aina, päiväkodista tähän päivään. Dissosiaatiohäiriön lisäksi se aiheuttaa minulle psykoottisia oireita.

LAPSUUS

Muistan, että kun ala-asteen yläluokilla leikimme roolileikkejä, minun oli äärimmäisen vaikea palata “omaksi itsekseni”. Roolihahmosta tuli “minä”, ei kiusattu ruma pikkutyttö, vaan pärjäävä ja urhea seikkailija, vampyyrikuningatar, jolla oli kunnioittavia alamaisia tai prinsessa, jolla oli kaikkea. Sellainen minä halusin olla.

Nämä hahmot ovat säilyneet elämässäni. Elän yhä ikuista roolileikkiä, ja näyttelen leikissä kuutta tai seitsemää roolia. Harmi, etten saa itse päättää, mikä rooli milloinkin on vuorossa.

Minulla ei koskaan ollut ystäviä. Reppuni sisältö saatettiin heittää kuralätäkköön, jonne lensin perässä. Minut valittiin viimeisenä liikuntatuntien joukkueisiin. Kukaan ei halunnut tehdä ryhmätöitä kanssani, ja jos joidenkin oli pakko, tein kaiken yksin sillä aikaa, kun he söivät purkkaa ja heittelivät minua kuminpalasilla.

Minua ei arvostettu koulussa. Kotioloni eivät olleet oikeastaan hirveästi ainakaan helpommat. Lapsena olisin kuvaillut perhettäni näin: “Isäni on älykäs ja aikaansaava businessmies, ei halaa tai pussaa, mutta ostaa kyllä hienoja My Little Ponyja joululahjaksi. Tosin aika vähän häntä näen, hän on aina ulkomailla tai töissä myöhään. Kotiin tultuaan hän huutaa äitille, miksei tämä ole siivonnut. Vaikkei äiti muuta ole tehnytkään kuin siivonnut. Ja siivonnut. Välillä paistoi kalapuikot ja teki muusin, ja taas siivosi. Äiti on ihan isän tossun alla. Hän ei saa mennä minnekään yksin, ei päättää mitä ostaa, tai oikeastaan tehdä mitään yksin. Paitsi tietysti siivota. Siskoni kiusaa minua myös, muttei aina. Vain kun kaverit näkee, siksi ettei maine menisi. Kotona hän leikkii kanssani, ja rakastankin siskoani hirveästi. Hän vain on paljon kavereidensa kanssa, ja kaverit ei tykkää musta. Nekin haluaa jättää mut ulkopuolelle.” Näin puhuu sisäinen lapseni. Vaikka asiat ovat nykyään jo muuttuneet, näen asiat ehkä yhä tuollaisten lasien läpi.

Olen lapsesta asti kiintynyt voimakkaasti aikuisiin. Päiväkodissa halusin aina mieluummin olla hoitotätien seurassa kuin muiden lasten. Kuulin usein, kuinka rasittava olin, ja kuinka paljon työllistin ylimääräisesti aikuisia.

Jo lapsena aloin vaeltaa ympäriinsä, ilman määränpäätä. Aloin jutella itseni kanssa. Kyselin, miksi minä olen niin kylmä, ja miksi olen niin halipulainen. Toinen minä sanoi toista ja toinen toista. Aina vedottiin siihen, että minulla on vain vilkas mielikuvitus. Kunnes identiteettihäiriöt, psykoottiset häiriöt, sosiaaliset häiriöt ja kaikki muukin oli diagnosoitu. Lääkärit ihmettelivät, mikseivät mitkään kriteerit osuneet loppujen lopuksi kohdalleen. Kunnes he tajusivat, että minulla on dissosiaatiohäiriö. Täydellinen osuma. Palapelin pala löysi oikean paikkansa. Siksi en ollut aina samanlainen. Siksi pelkäsin olematonta. Siksi vaeltelin. Siksi.

DISSOSIAATIO

Kun sain diagnoosini, sain selityksen pyörtymisille stressitilanteissa ja jatkuvan säryn eri raajoissa sekä myöskin sellaisissa kehon osissa, joita ei ollut olemassakaan, kuten kolmannessa kädessä tai kuudennessa varpaassa. Särkyjä sai aiemmin pois vain lihasrelaksanteilla, joita nuoruudessa kuluikin paljon. Yhä toisinaan vaivaava ongelma, herkkä pyörtyily, on vähentynyt lääkityksen myötä, ja olo on sikäli helpottunut huomattavasti. Jouduin sairaseläkkeelle 16-vuotiaana, mutta olen yrittänyt opiskella jatkuvasti senkin jälkeen, huonolla menestyksellä. Vaikka minulla on henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma, uuvun silti jo 2–3 tunnin päivistä ja tulen huonoon kuntoon. Olen yrittänyt eri aloja ja lukiota, mutta mikään ei ole onnistunut. Se lisää aika paljon itseinhoa ja vaikeuttaa oloja lisää.

Lapsena kaikki sanoivat, että minulla on vilkas mielikuvitus ja valehtelen paljon. Kukaan ei uskonut, kun kerroin oudoista kokemuksistani; kivuliaista selkämöykyistä ja siitä, että tappelen itseni kanssa. Kaikki ottivat sen leikkinä. Ja kun sanoin, että olen tosissani, vastaus oli: “Hei vitsi meni jo, älä jatka enää.” Ovi löi minua, kissa puhui minulle... Nykyään ymmärrän, että kyse oli harhoista, joita jakautunut ajattelu aiheutti.

Haluan olla rehellinen. En voi kyllin painottaa asian merkitystä. Silti kuulen usein valehdelleeni, lapsena enemmän kuin nykyään. Aina sanottiin, että “Miranna valehtelee” tai “Mirannalla on nyt vain niin vilkas mielikuvitus”. 

OSAT

Nyt kerron tarkemmin osistani. Kuvailen vain niitä osia, joilla on enemmän merkitystä elämässäni, ja jotka ovat yleisimmin läsnä. Minulla on kolme arkiminää, jotka vaihtuvat aika ajoin. Sen lisäksi on paljon muita, mutta koen, että arjessani on kolme “päähenkilöä”.

Arkiminäni on todennäköisesti pääsääntöisesti neiti K. Hän on jonkun verran spontaani, kiltti, muttei kuitenkaan kynnysmatto. Räväkkä. Usein nauraa hyville vitseille, mutta ärsyyntyy huonoista. Puujalkavitsit ovat neiti K:lle mieleen. Hän rakastaa Pokémoneja, kenkiä ja värejä, kirkkaita ja neonsävyisiä. Pitää ravintolaruuasta. Osaa itkeä ja nauraa, osaa tukea muita. Vaatii huomiota, paljon.

Toinen arkiminäni on neiti J, joka on laskelmoiva, looginen, pärjäävä ja älykäs. Neiti J. tekee budjetin kuukaudelle, ja ostaa pakkaseen alennuslihaa ja -leipää, jotta selviää edullisesti ruokapuolesta. Hän pitää kirjoittamisesta ja suunnittelusta, samoin kuin Sims-pelistä, jossa pääsee leikkimään jumalaa. Haluaa hallita ja päättää. Erittäin epäempaattinen, sitäkin vähemmän sympaattinen. Mutta hoitaa laskut kuntoon, ja pitää tyylikkäitä, business-tyyppisiä vaatteita.

Neiti H. on ehkä enemmän “sivuosan esittäjä” kuin tyypillinen arkiminä. Kynnysmatto kuvaa häntä. Hän on superkiltti ja empaattinen, hieman hömelö, ehkä vähän ajattelematon. Kehuu muita usein. Itkee herkästi. Rakastaa lapsuuden muistoja, jotka aika on häntä varten kullannut. Kettutyttö, puunhalaaja. Ei mielellään syö lihaa. Pitää leipomisesta ja pullan tuoksusta. Pelkää alkoholia, eikä halua kävellä yksin pimeässä. Halailee pehmoleluja, pitää silittelystä ja hipsuttelusta. Puhuu joskus vähän lässyttäen, kun pyytää jotain. Hymyilee söpösti, kun on tyytyväinen. Rakastaa pastellisävyjä ja pupuja.

B.U. on erittäin naisellinen ja itsetietoinen nuori nainen. Pukeutuu tyylikkäästi mutta naisellisesti, käyttää pitkävartisia saappaita. Osaa meikata ja laittaa hiukset. Flirttaileva, ylimielinen. Rakastaa hius- ja kynsilakan tuoksua. Hymyilee vinosti, kirjoittaa kaunolla. On kiinnostunut huumeista, polttaa harvoin tupakkaa mutta joskus kuitenkin, vain vihreää. Lempivärit ovat punainen, vihreä ja musta. Vihreä väri houkuttelee häntä joskus turhankin paljon, ja hänet saa usein houkuteltua ostamaan turhuuksia ja tekemään tyhmyyksiä, jos vihreä liittyy niihin.

Lapsi ei halua kertoa nimeään. Häntä on kielletty puhumasta vieraille, eikä hän tunne ketään. Joskus lapsi uskaltautuu puhumaan, erityisesti halutessaan halin, uuden My Little Ponyn tai tikkarin. Itkee usein. Pitää yksinäisyydestä ja mielikuvitusystävästään, joka ei kuulemma ole mielikuvitusystävä vaan Arteli. Mutta kyllä Arteli on mielikuvitusta. Lapsi ei kiukuttele, mutta on varovainen ja ahdistunut.

W. on ilkeä, ärsyttävä, pilkallinen ja väkivaltainen. Ei tunnusta olevansa nainen, muttei mieskään. En tiedä hänestä paljon.

Neiti H. osaa rakastaa, helliä ja olla tukena. Neiti J. taas pärjää matikassa ja arjen töissä. Neiti K. on sosiaalinen, hyvää seuraa ja mahtava juomakaveri, neiti W. taas vihaa kaikkea ja kaikkia. Lapsi mököttää herkästi, ja hänellä on ikävä äitiä ja lapsuutta. Olen aika lailla tottunut itseeni ja osieni vaihtumiseen, mutta kyllä se joskus osaa yllättää. Tulen enimmäkseen toimeen itseni kanssa, ainakin niin pitkään, kun ei tarvitse jäädä ilman seuraa.

Tiettyjen osien ollessa hallinnassa en aina pysty kontrolloimaan itseäni täysin. W, jota on muutenkin vaikea hallita, ei jätä minulle usein paljonkaan muistikuvia. Jälkeenpäin kuulen olleeni aggressiivinen ja joudun pyytelemään anteeksi. Ongelmia osat aiheuttavat, kun kaksi niistä yrittää olla yhtä paljon hallitsevassa asemassa, ja heillä on täysin eriävät mielipiteet. Silloin minulla on pahan identiteettikriisin ainekset kasassa. Tällaisissa tilanteissa tarvitsen paljon keskusteluapua ja seurakseni ihmisen, joka ymmärtää mistä on kysymys. Pahimpana tilanteena muistan, kun heräsin humalassa keskeltä metsää, enkä lainkaan tiennyt, missä olen. W oli ilmeisesti hallinnut koko illan. Herätessäni neiti H. oli hallitsevana osana, ja tilanne oli hyvin pelottava ja ahdistava, sillä humala ja neiti H. ei ole miellyttävä yhdistelmä.

OIREET

Teininä oireet olivat pahimmillaan. Koin selvästi, että osani olivat ympärilläni ja hallitsivat senhetkisen olotilani kokemuksia. Pahimpana oireena oli seurassani viihtyvä outo hahmo, jonka nimi oli Arteli. Hän oli harmaapukuinen pitkä mies, joka teki aina muistiinpanoja minusta punaiseen lehtiöönsä. Ahdistus tuosta näystä kasvoi niin suureksi, että kerran katsoessani peiliin olin varma, että kasvoni olivat täynnä matoja. Hain keittiöveitsen ja ryhdyin raapimaan matoja pois. Kun minut sitten nähtiin naama täynnä haavoja, minulle soitettiin heti ambulanssi ja menin sairaalaan osastojaksolle. Koska nuoriso-osastolla ei ollut vapaita paikkoja, minut laitettiin ensin aikuisosastolle, jossa oli ihan viihtyisää olla, mutta kun minut sitten siirrettiin nuorisopuolelle, ahdistus vain lisääntyi. Siellä ahdistus vei minulta äänen päiväksi, mistä minua rangaistiin poistamalla ulkoiluluvat pariksi päiväksi. Se ei ollut millään tavalla oikein tai auttanut minua. Ahdistuksesta rangaistiin.

Nyt aikuisiällä olot ovat vaihdelleet ääripäästä ääripäähän. Aloin jossain vaiheessa juomaan ahdistukseen, jolloin en ottanut kaikkia lääkkeitäni. Se totta kai sai pääni aivan sekaisin; ilman lääkkeitä ja jatkuvasti humalassa. Huonoon olooni otin aina alkoholia. Osani tulivat yhä selvemmin esiin, ja se häiritsi oleellisesti arkeani. Neiti W. on monesti aiheuttanut minulle monesti muistikatkoksia, ja niiden aikana olen toiminut järjettömästi. Olen täysin vittumainen ihminen, kun neiti W. on päällä. Neiti H:n ollessa vuorossa olin aivan yltiösosiaalinen ja itkin koko ajan. Osien yhdistäminen tuntui täysin mahdottomalta tehtävältä. Vieläkin se vaikuttaa suhteellisen vaikealta, mutta kun palasin lääkkeiden syöntiin ja lopetin alkoholin käytön, pystyin taas hahmottamaan paremmin missä mennään. Nyt tilanne on jokseenkin hallinnassa oikealla lääkityksellä ja sosiaalisen verkoston vahvalla tuella.

Silti jokainen päivä on seikkailu. Yhtenäkään päivänä en voi olla varma, millaisia mielihaluja ja ajatuksia minulle tulee, tai mitä valintoja päädyn tekemään. Kaikki riippuu persoonallisuuden osistani. Tietysti haluan ja yritän yhdistää osiani kokonaiseksi persoonaksi, mutta se on vaikea, aikaa vievä ja raskas prosessi.

En todellakaan tunne kaikkia puoliani, ja usein minusta säikähtäessäni tuntuu epämiellyttävästi siltä, kuin minusta irtautuisi jotain, jonka paikalleen saanti on todella vaikeaa, mahdotonta oikeastaan. Tulee pirstaleinen olo.

Haluan selvitä olotilojeni kanssa. Ei varmaan ole tahtotilasta kiinni, ettei se aina onnistu, mutta ainakin yritän. Se on tärkeää. Jos luovuttaisin, vajoaisin todella nopeasti aivan pohjalle, vihannekseksi. Haluan olla pystyvä, tehdä sitä mikä toimii, olla tehokas. Haluan olla ehjä!

Olen sinut sen kanssa, että sisälläni on monta minua. On eri asia, miten hyvin he ovat sopusoinnussa keskenään. Kuten eräs persoonani usein ajattelee: “He ovat täysiä luusereita. Ei mua kiinnosta.” Ja sinänsä hellä ja ihana puoleni ei lainkaan hyväksy kasvissyöjiä. Lähes pelkää heitä, inhoaa ainakin. Yksi osani taas ei lihaan koske.

Tuntuu, että sisälläni on volyyminappi, joka reistailee aika ajoin suuremmalle ja pienemmälle. Kun se on kovalla, en oikein saa selvää, mitä mieltä olen mistäkin. Kun se on hiljaisella, tulevat mielipiteet selväksi, mutta ne saattavat vaihtua kesken kaiken.

Osani ovat monesti eri mieltä asioista. Yksi osani suuttuu aina suunnattomasti siitä, kun sukuni mielestä minun pitäisi vaieta sairauksistani, eikä niistä saisi kuulemma kertoa kenellekään. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että läheisteni on hyvä tietää, jotta he osaavat suhtautua mielipiteideni vaihdoksiin tai olemuksesi muuttumiseen. Toinen osani taas on lähes samaa mieltä sukuni kanssa, loput eivät välitä heidän mielipiteistään.

Huomaan, kun arkiminäni liukuvat, vaihtelevat. Niiden kolmen keskiarvo on aika lailla se, joka koen olleeni joskus lapsena jatkuvasti. Osien vaihtuessa itseinhon tunteet ovat kovia, koska jokainen osani tuntee olevansa paras osa. Arkiminäni ovat 90-prosenttisesti hallinnassa, mutta joskus minulle tulee itkuja ja ahdistuksia, joita en voi kontrolloida.

Pakkovaelluksen aikana joko toinen osa on ollut tekemässä asioita, tai olen ollut muuten erittäin poissaoleva. Olen saattanut löytää itseni milloin mistäkin. Vaatetukseni vaihtelee, ja neiti J. pitää hillitymmistä vaatteista kuin muut osat. Usein käy niin, että puolustettuani jotain mielipidettä tai näkökulmaa kiivaasti, hallinnassa oleva osani vaihtuu ja samalla myös mielipiteeni. Tämä herättää ihmetystä.

Yleisimpiä oireitani on uupumus, joka syntyy, kun yritän hallita järjen avulla asioita, joita pääni sisällä vaeltaa. Se aiheuttaa jopa fyysistä uupumusta. Jo pienikin uurastus voi olla niin raskas, että olen rättiväsynyt jo seitsemältä illalla, ja silti nukun jopa puoleen päivään.

Katson joskus pitkään itseäni peilistä silmiin ja hoen itselleni: “Minä olen tässä. Tiedosta. Minä olen.” Turhan usein huomaan, etten ole varma, onko tämä totta vaiko unta. Herään usein yöllä kykenemättä liikkumaan, voin vain avata silmäni. Kaikki on muuten normaalisti. Tietokone hurisee vieressä, mieheni kuorsaa, naapuri vetää vessan. Epätodellisuuden tunteita tulee myös hereillä ollessa. Yhtäkkiä en voikaan liikkua, vaikka kaikki muuten olisi kuten tavallisesti. 

Pyörryn äärimmäisen herkästi, varsinkin pelästyessäni. Olenkin varoittanut ystäviäni siitä, sillä asian kanssa ei kannata pelleillä. Olen toistuvasti lyönyt pääni pyörtyessäni, ja siitä ollaankin oltu huolissaan. Mustelmat ovat kehossani arkipäivää.

Minulla on ollut viime kuukausina todella kova kuoleman pelko ja ahdistus. Pakkoliikkeeni, lähinnä niska-hartiaseudulle kohdistuvat voimakkaat nykäykset, lisääntyvät huomattavasti ahdistuksen myötä. Nousevaa ahdistusta on hyvin vaikea hallita. Kun se tulee, se tulee, eikä mitään ole tehtävissä.

MUISTI

Olen todella hajamielinen. Ei ole mitenkään tavatonta, että löydän leipägrillin jääkaapista ja silmälasit mikrosta. Useimmiten minulla ei ole minkäänlaista hajua, miten ne ovat sinne päätyneet. Koska muistini on niin surkea, varhaisiän dementiaakin on tutkittu. Muistiongelmat ovat hyvin yleisiä lääkityksien ja sairauksien kanssa, mutta häiritsevät jokapäiväistä elämääni.

En muista ihmisten kasvoja, ääntä, sanoja, paikkoja, elokuvia, tapahtumia, tai ylipäätään oikein mitään. Muiston pitää olla joko hyvällä tai huonolla tavalla äärimmäisen vaikuttava, että se jäisi mieleeni. Siksi elämässäni onkin enimmäkseen muistoja minuun voimakkaasti vaikuttaneista asioista, joten tavallisen arjen kokeminen tuntuu joka päivä uudelta ja oudolta asialta.

HAASTEET

Isoimpana haasteena koen yleisen ahdistuksen. Elämä on epävarmaa, kun en voi suunnitella oikeastaan mitään kunnolla etukäteen, koska suunnittelu on täysin hyödytöntä, jos mieleni muuttuukin yhtäkkiä toisen osan ottaessa vallan. Se luo pelon- ja ahdistuksensekaisia tunteita.

On todella vaikeaa pysyä tilassa, jossa pystyisin toimimaan normaalisti koko ajan. Äitini yleisin kysymys minulle on: “Ai, taas maaninen vaihe päällä?” Tämä johtunee siitä, että hakeudun seuraan mielelläni juuri ylivireystilassa. Saan aikaan liikaakin, en niin hyvää jälkeä, mutta kuitenkin. Itse kutsun sitä termillä “minä tapahdun”. Ennen kohtausta taas menen herkästi alivireystilaan, mistä huomaa, että tarvitsen läheisyyttä ja apua. Joskus tilanteen pystyy pelastamaan, niin etten ehdi saada kohtausta, jos saan ajoissa riittävästi tukea. Itseni on lähes mahdotonta vaikuttaa vireystilaani, joka vaihtelee päivittäin monta kertaa.

Joskus askartelu ja asioiden aikaan saaminen vie niin totaalisesti mukaansa, että unohdan eläväni tätä elämää, ja elän vain sitä asiaa, mitä sillä hetkellä teen. Siksi teen usein pieniä projekteja, joista saan onnistumisen tunteita.

Minulla on lähes joka ilta sellainen olo, että sulkiessani silmäni kehoni osat vaihtavat mittasuhteitaan. Yhtäkkiä jalkani saattavat tuntua monta metriä pitkiltä tai keskivartaloni vain muutaman sentin pituiselta. Helpottaa, jos joku koskee vartalooni, mutta usein olen niin ahdistunut, etten tule kysyneeksi sitä. Aistin itse herkästi, jos joku kaipaa kosketusta, joko raapimista tai halia tai silittelyä. Minulle tulee usein sellainen tunne, että tiedän, miten toinen haluaa minun koskevan.

Iltaisin minulla on myös jännitystiloja, jolloin puren hammasta ja puristan nyrkkiä. Minulle on määrätty siihen unilääkkeet, mistä olen yllättynyt. Itse olisin kokenut rentouttavat ja rauhoittavat lääkkeet hyödyllisempinä. Toisaalta minun on todella vaikea nukkua ilman unilääkettä. Mikäli en nukahda unilääkkeestä huolimatta, saan voimakkaita näkö- ja aistiharhoja. Ne ovat niin voimakkaita, että ne aiheuttavat minulle pelkoa, vaikka tiedän ne harhoiksi.

Olen kerran valvonut kolme vuorokautta putkeen. En uskaltanut ottaa lääkkeitäni, etteivät ne väsyttäisi valveilla oloani. Kuulin ääniä, olin sekava ja ahdistunut siitä, etten hallinnut itseäni kunnolla. Kun lopulta nukahdin, nukuin vain viisi tuntia ja olin sen jälkeen täysin pirteä oma itseni.

Pakko-oireet häiritsevät arkeani päivittäin. En voi esimerkiksi käyttää kulkemiseen tiettyä reittiä, en voi koskea tiettyyn kohtaan lattiassa, en voi ottaa käteeni jotain esinettä, en voi syödä jotain ruoka-ainetta. Pakko-oireiden kohteet voivat vaihdella päivittäin.

En tunnista koskaan, milloin vatsani on täynnä, ja milloin minun on nälkä. Usein vain syön ja syön ilman mitään rajaa, joskus taas voin unohtaa syödä useampana päivänä peräkkäin.

Kerran viiltelin itseäni tilassa, josta en itse muista mitään. Kun havahduin, käteni oli täynnä viiltoja.

Traumakokemukseni ovat jo lapsuudesta ja osin teinivuosilta, joten alan pikkuhiljaa ymmärtää, että ne todella ovat tapahtuneet. Niistä on kuitenkin jäänyt jollain tavalla hylätyksi tulemisen tunne. Koen, että olen ansainnut kaiken sen kiusaamisen ja ulkopuolelle jättämisen, mitä koin lapsena. Teini-iän traumoistani taas on jäänyt niin likainen olo, että toisinaan ravaan alinomaa suihkussa ja yritän pestä itseäni irti muistosta.

Kun alan puhua mielenmaailmastani, ensimmäisenä mieleen tulee kysymys: mikä se on? Onko se olotila, jossa vietän suuren osan ajastani, sekava yksinäisyys, jota yritän paikata olemalla ylisosiaalinen, näkyvä ja huomiota herättävä? On todella tärkeää ymmärtää itsessään se kokonaisuus, josta mielenmaailma koostuu. Tiedän, että yritän täyttää tyhjyyttäni jatkuvalla ostamisella ja etsimällä onnistumisen tunteita, joista osa ei ole täysin ansaittuja tai on hankittu ehkä jopa muiden kustannuksella. Tämän takia yritän joskus jopa vältellä mielenmaailmani tutkimista; löytyykö sieltä lisää yksinäisyyttä ja tyhjyyttä? Sitä jota yritän ulkoisesti paikkailla. Välttelyn takia en oikein edes tiedä, millainen mielenmaailmani on.

Ulospäin vaikutan joskus täysin kaikkeen kykenevältä, ehkä vähän laiskalta vain, ja sellaiseksi minut usein leimataankin. Kotiani hallitsee kaaos, jota en saa huollettuna kuntoon, koska otettuani ensimmäisen tavaran käteeni, muistan tavarasta kaiken ja alan itkeä. Silloin kun on hyvä tuuri, ja “kylmä minä” pääsee valloilleen, saan siivottua vauhdilla ja heitän paljon turhaa tavaraa poiskin. Koskaan en jälkeenpäin tarvitse niitä tavaroita, enkä edes muista, mitä olen heittänyt pois. Tilanne on parhaimmillaan, kun saan siivottua kylmällä päällä, enkä edes yritä sitä hellimmälläni.

Olen huomannut usein olevani unenomaisessa tilassa, ja se häiritsee arkipäivääni erityisesti siksi, että jälkeenpäin täysin tavallisia tilanteita on todella vaikea muistaa. Joskus tulee tilanteita, joissa olen unohtanut ottaa lääkkeet, ja silloin minun tulee tarkistaa vähän väliä, olenko hereillä vai onko ympäröivä maailma vain unta. Ravistan nopeasti päätäni ja tarkistan, olenko yhä samassa paikassa. Sitä teen unissanikin, se on tapa, jolla saan itseni hereille.

TAANTUMAT

Jos esimerkiksi tuoksu, ääni tai ilme muistuttaa jostain ahdistavasta asiasta, menen tilaan, jossa en voi tehdä mitään. Kerran, kun menin tähän tilaan sairaalassa, en voinut liikkua enkä tehdä mitään, vaikka ymmärsin ja kuulin kaiken ympärillä tapahtuvan. Tämä oli äärimmäisen ahdistavaa. Hoitaja tai lääkäri huusi: “Älä näyttele pyörtynyttä, kukaan ei usko sua!” Yritin sanoa, että en ole missään mielessä pyörtynyt, ja että kuulen kyllä, mutta en saanut huuliani liikkumaan enkä ääntä kuulumaan. Auktoriteetilta tuntuvan lääkärin vihaisuus pahensi oloani entisestään. Muisto on kamala.

Taantumassa mieleeni tulvii satoja muistikuvia, jotka muistuttavat minua jostain, usein negatiivisista asioista. Taantumat vievät elämänhalun ja toivon tulevaisuudesta niin tyystin, että epätoivo nousee hallitsemattomalle tasolle. Tämä aiheuttaa minulle usein pakkoliikkeitä, kehoni yrittää ravistaa ahdistuksen pois.

Kun joudun taantumaan ja takaumaan, minulle tulee niin sekava ja hallitsematon olo, että pelkään, jos en ole kotona. Minulle tulee herkästi poissaolokohtauksia, ja uskon muutenkin näyttäväni vähintään huumeita käyttävältä. Näiden seikkojen takia aina jonkun seurassani olevista on hyvä tietää sairaudestani. Sisälläni on samat tuntemukset kuin sen tapahtuman aikoihin, jota takaumani koskee. Eri traumojen takaumat ovat erilaisia. Yhteistä niille on se, että minulle tulee fyysisesti romahtava olo. Koen, että sisältäni katoaa palanen, ja palasen yllä olevat asiat romahtavat kyseisen kohdan päälle. Tästä kuuluu myös ääni, jonka uskon oikeasti johtuvan vatsaoireista jännitystilassa. Lisäksi saan pakkoliikkeenomaisia nytkähdyksiä, jotka häiritsevät tarkkuuta vaativaa työtä ja näyttävät noloilta. Ihmisten tuijotus pahentaa oireita.

Lamaannustilassa en yksinkertaisesti voi tehdä mitään. Makaan sängyllä ja tuijotan ohi menevää maailmaa, tuntuu kuin tapahtuvat menisivät ohi nopeutettuna filminä ja itse en pysy minkään perässä. Saamattomuuden tunteet ahdistavat, kun oikeasti tärkeät asiat, kuten koiran ulkoiluttaminen ja oma syöminen, jäävät hoitamatta. Näissä tilanteissa ajattelen, etten pärjäisi lainkaan ilman kanssa-asujaa, eli nykyisin aviomiestäni.

Ylivireystila ilmenee kahdella tavalla. Joko olen niin täynnä adrenaliinia, että olen lähes maaninen ja teen asioita liian nopeasti kuluttaen itseni tunnissa, parissa aivan loppuun, tai sitten olen niin jännittynyt, etten voi tehdä mitään, en edes puhua. Usein tuntuu, kuin en olisi ollenkaan itseni sisällä, vaan katsoisin ulkopuolelta mitä tapahtuu, enkä voi liikuttaa itseäni koska en ole “ratissa”, vaan auto on tyhjillään. Näitä tiloja voi aiheuttaa sellaisten ihmisten näkeminen, joista tulee mieleen pelottavat tai ahdistavat asiat menneisyydestä.

ANKKURIT

Joskus kohtaukset varoittavat tulostaan. Ne alkavat vatsakivulla, jota seuraa “romahdus kehossa”. Mikäli ankkuroin siinä vaiheessa itseni nykyhetkeen riittävän hyvin, saan pidettyä ohjat käsissäni. Kotona tarvitsen todella paljon huomiota ja fyysistä läheisyyttä, jotta pystyn pitämään itseni maan pinnalla. Olen löytänyt itselleni tietynlaisia ankkureita, joilla palautan itseni tähän hetkeen. Minun pitää vain muistaa käyttää niitä jo siinä vaiheessa, kun mieleni alkaa harhailla, eikä vasta kun olen jo toisissa sfääreissä.

Ankkurointiin ei aina ole voimavaroja. Jotain apua on musiikin tekemisestä, runoilusta ja kutomisesta. Ankkureistani tehokkain on kuitenkin syöminen. Minulla oli jo lapsena kotona tapa syödä paljon ja aina, se on pysynyt positiivisena muistona. Lapsuudessani söimme iloon, suruun, juhlaan, arkeen, masennukseen, riemuun...

Minulla on toisinaan ahmimista, jolloin vedän kaapit tyhjiksi ja vatsan kipeäksi. Silloin käyvät korppujauhot ja siirapit, nuudelit ja keitot, jäätelöt ja jauhelihat. Jälkeenpäin tulee ahdistus siitä, että olen kuluttanut ruokaa turhaan ja syönyt liikaa. En kuitenkaan oksenna.

Olen keksinyt pieniä arkeani helpottavia asioita, kuten sen, että saan keskityttyä tähän hetkeen leipomalla ja tekemällä erilaisia kivoja juomasekoituksia. Rakastan makuesansseja ja väriaineita. Myös kankaankirjonnasta on minulle apua. Mahdollisia vaaratilanteita vointini kannalta sen sijaan ovat musiikin kuuntelu ja kirjojen lukeminen, sillä ne saattavat kuljettaa minut aivan toiseen todellisuuteen. Myös elokuvat aiheuttavat tiloja, joissa en ole varma, mikä on elokuvaa ja mikä todellisuutta. Siksi en uskalla koskaan katsoa yksin elokuvia, vaan haluan aina seuraa.

TUNTEET

Usein minusta tuntuu, että haluan lopettaa olemisen. Haluan unohtaa silmät kiinni ja antaa olla. Niin, että muut saisivat itkeä minun puolesta, eikä minun tarvitsisi olla jatkuvasti uupunut ja loppuun palanut. Tällaisen tunteen saa aikaan mikä vain, mikä antaa aiheen muistaa, kuinka huono olen muiden mielestä.

Koen joskus olevani muita huonompi ja joskus muita parempi. Itsetunto vaihtelee osien mukaan. Kun koen kaiken olevan hyvin, hyväksyn itseni ja muut tasavertaisina. Joskus minulle tulee epäuskoisuuden tunteita ja mietin, kuinka voi olla mahdollista, että itsestään selvät asiat eivät olekaan kaikille itsestään selviä. Tulee sellainen ehkä vähän viisaampi olo.

En usein uskalla näyttää tunteitani, vaan peitän ne, järkeilen ne pois. Järkeily tuntuu turvallisemmalta kuin itku, nauru tai ilmeen muodostaminen kasvoille. Tunteiden kokeminen on minulle lähes aina ollut “järkeilyä”. Olen halunnut kieltää tunteeni ja olla tehokas. Toisaalta en hallitse tunteitani ollessani herkällä päällä, vaan ne poukkoilevat järjettömästi. Olen joskus jopa hysteerinen, eikä ole mitenkään mahdotonta, että hajotan tavaroita tai heittelen niitä.

Vasta nykyään hoidon myötä olen oppinut sietämään tunteitani ja uskaltamaan aidosti näyttää ne. Olen aina pyrkinyt olemaan se toimiva ja järkevä. Kun minä ja siskoni olimme lapsia, siskolleni tuli hyvin varhaisessa vaiheessa masennusta ja ahdistusta, ja vanhempani uskoivat minun olevan niin vahva, että he saattoivat rauhassa keskittyä siskoni auttamiseen. Koin, että minun on pakko olla vahva siskoni takia. Se kostautui varhaisteini-iässä. Vihanhallintani riistäytyi käsistä, ja suuttuessani koin aina suurta tarvetta rikkoa jotain, ja huutaa ja karjua täyttä kurkkua.

Tarpeesta olla toimiva ja järkevä on tullut minulle yhä tärkeämpi asia, vaikka se onkin vaikeaa. Pystyin silti yleensä järkeilemään tunteet pois, ja onnistun toimimaan johdonmukaisesti. Saan paljon aikaan ja pystyn pärjäämään stressaavissakin tilanteissa. Tällaisia stressaavia tilanteita ovat olleet esimerkiksi useat elvytystilanteet, joissa olen ollut osallisena, ja erään rikoksen todistaminen. Jälkeenpäin ne ovat palanneet mieleeni ja uniini ahdistavina ja yksityiskohtaisina.

ARKI

Rakastan vapautta. Sitä, kun ei ole aikatauluja ja suunnitelmia. Muutoksia. Ne saavat minut unohtamaan minulle tapahtuneet pahat asiat, kun pitää jatkuvasti olla varautunut vastaamaan kysymykseen ”mitä seuraavaksi?” Jos olisi liikaa rutiineja, olisi aikaa antaa ajatuksen vaeltaa menneisyydessä, kun keho toimisi automaatiolla. 

Parisuhteessa on ollut suuria ongelmia, sillä kaikki osani eivät koe vetoa vastakkaista sukupuolta kohtaan. Osa osistani on siis lesboja ja biseksuaaleja. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa. Dissosiaatiohäiriön kanssa eläminen on nimenomaan sitä, että hyväksyy itsensä persoonana, ja jokaisen osan omana itsenään. Hyväksymisestä lähtee eheytyminen.

Olen nainen. Tiedän sen. Neiti W haluaisi kovasti olla mies, ja hän riiteleekin asiasta usein. Lesbo-osani kanssa tulee ongelmia varsinkin, jos se puhkeaa päälle kesken seksin. Itseinhon ja oksetuksen määrä on silloin sanoin kuvaamaton. Mutta asian kanssa pitää oppia elämään.

Elän avioliitossa ja rakastan miestäni, mutta joskus minun on vaikea hallita seksuaalisuuttani. Elämääni kuuluu läheisesti uskonto, minkä takia uskon seksuaalisuuteni olevan jonkinlainen paha voima, jota monet pitävät vain voimakkaana, lähes sairaalloisena itsehillinnän puutteena tai seksuaalisuuden äärimmäisenä toteuttamismuotona. Elän jatkuvasti voimakkaassa identiteettiongelmassa, sillä osa minua haluaa elää romanttisessa ja vakaassa parisuhteessa, hankkia lapsia ja panostaa perheeseen, mutta toisaalta minusta tuntuu, että haluan juoda, rällästää, sekoilla ja tehdä kaikkea tyhmää ja sopimatonta; elää ikuista teini-ikää. Haluan eroon tästä puolesta, sillä koen uskollisen ja perheeseen panostavan puoleni olevan se ”oikea minä”.

Vuosi naimisiin menoni jälkeen aloin käydä juhlimassa enemmän, sillä sain uusia kavereita. Eräs muutamia vuosia minua vanhempi “kaverini”, johon kiinnyin hänen kehuttuaan minua, sai minut sekaisin. Hän hurmasi minut. Kun menin käymään hänen luonaan, hän manipuloi minut sänkyyn. Useimmat ihmiset eivät suostu joko uskomaan koko asiaa tai eivät ainakaan myönnä sitä raiskaukseksi, mutta itse koen likaantuneeni hyvin paljon. Tilanne oksettaa minua. Olen likainen. Valmiiksi rikkinäisen ihmisen tapahtunut rikkoi vielä pahemmin.

HOITO JA TOIPUMINEN

Olen ollut avohoidossa suurimman osan siitä ajasta, jolloin olen voinut huonosti. Olen myös ollut lyhyitä pätkiä psykiatrisella osastolla, pisimmillään kuusi viikkoa. Osasto on minulle täysin sopimaton paikka, sillä olen hyvin sosiaalinen, eikä osastolla saa pitää kännykkää itsellään kuin tunnin päivässä. Avohoito taas saisi olla hyvin tiivistä, että siitä olisi minulle apua. Erilaiset toimintaterapiat tuntuvat olevan kaikkein tehokkaimpia, mutta niitä en saa riittävästi.

Dissosiaation lisäksi minulla on ollut affektiivisia psykooseja sekä masennusta ja ahdistuneisuutta. Skitsoaffektiivinen häiriökin on papereissani lukenut. Psykiatrian poliklinikalla olen käynyt jo lähemmäs 10 vuotta, eikä hoidontarve tule hetkeen loppumaan. Se johtuu osittain siitä, että osieni integrointi on vielä aika alkuvaiheessa. On vaikeaa keskittyä samalla omaan parantumiseen, kun vaaditaan eläkkeen ohella opiskelemaan tai olemaan kuntouttavassa työtoiminnassa. En ole pystynyt pitkään aikaan keskittymään oikeasti itseeni, ja se ilmenee psykosomaattisina oireina. Niistä yleisimpiä minulla ovat pään nytkähdykset pakkoliikkeinä sekä kuumeilu.

En aina pysty olemaan täysin läsnä, kun olen hoitokäynneillä, varsinkin jos käsittelemme arkaa aihetta. Suurin osa osistani on aikuisia, joten minun on vaikea sanoa, mikä niistä on oikea minä. Jonkinlainen kaikkien yhteinen puoliväli on se, mitä olin ennen sairastumistani. On vaikeaa keskittyä parantumiseen, kun elämässä on niin paljon muuta.

Terapiassani on ollut oma-aloitteisuuden opettelua, eli tehty jokin projekti alusta loppuun. Projekti on voinut olla esimerkiksi leipomista tai askartelua. Olemme myös käyneet kävelemässä kaupungilla ja kahvilassa asioimassa. Asioita, jotka tuntuvat joskus vaikeilta yksin, yritetään tehdä arkipäiväisiä. Psykiatrisen hoitajan kanssa lähinnä keskustelemme, joskus täytämme jotain lappuja. Ilman hoitajien ja lääkärien tukea olisin täysin hukassa, ja ahdistus hallitsisi elämääni. Terapia välttämättömänä sidosliimana elämässäni onkin helppo hyväksyä ja haluta mukaan.

Olen aina kokenut olevani erilainen, yksin ongelmieni ja dissosiaation kanssa, mutta terapian avulla olen ymmärtänyt, että on monia muitakin samassa tilanteessa. En osaa ajatella sitä lohduttavana ajatuksena, sillä se tuntuisi ivalliselta. Kuin toivoisin muille huonoa ja ahdistunutta elämää. Siksi pyrin olemaan muillekin avuksi heidän ongelmissaan, ehkä jopa unohtaen oman avuntarpeeni. Se ei tee hyvää minulle.

Minulle tarjottiin päiväosastoa, ja koinkin sen olevan hyvä ajatus, kunnes vastaan tuli este – se maksaa liikaa. Päiväosasto olisi voinut olla yksi parhaista keinoista eheytyä, muttei minulla ole sellaisia rahoja, tuskin kellään ei työelämässä olevalla on. Myös toimintaterapia lopetettiin mielestäni turhan nopeasti, mutta mielipiteeni tuntui merkityksettömältä. Hoitohenkilökunta tekee vain aivan pakollisen, ja minun eheytymiseni ei aina tunnu olevan se ykkösasia. Yksi isoimmista vaikeuksista on, etten pysty täysin kommunikoimaan lääkärini kanssa. Hän ei ole suomalainen. En aina ymmärrä, mitä hän tarkoittaa.

Toimintaterapiassa olen siis käynyt, mutta minulle ei ole vielä myönnetty traumaterapiaa. Kaiken kokemani jälkeen uskon, että se voisi auttaa eheytymään. Pystyn pelottavan iloisesti puhumaan pahoista asioista, joita minulle on tapahtunut. Jotkut uskovat siksi, ettei niitä ole tapahtunut lainkaan. “Jos se olisi totta, et voisi puhua siitä tuohon äänensävyyn.”

Tarvitsen lähelleni ihmisiä, jotka ymmärtävät minua. Niitä minun on vaikea löytää, vaikka haluaisin.

Elämäni on tällä hetkellä elettävää, mutta ei välttämättä erityisen mieluisaa. Olen katkera siitä, että ilman koulukiusaamista voisin olla koulutettu, työssäkäyvä ja pärjäävä ihminen. Ajattelen usein: “Kiusaaja, tämä on SINUN syysi!” Ajatukset tekevät olon rauhattomaksi. On niin vaikea antaa anteeksi, vaikka siitä usein puhutaan. Koen olevani henkisesti invalidi, kykenemätön normaaliin elämään. Olen kykenemätön. Se raivostuttaa. Vaikka en häpeä sairauksiani, pakkoliikkeet ja poissaolokohtaukset ovat nolon näköisiä, ja tietysti tulee mieleen, mitä muut ajattelevat.

Psykiatrinen hoitajani kysyy usein: “Mitkä on tulevaisuudensuunnitelmasi?” Niinpä. Mitkä ne ovat? Se on kuitenkin niin eri asia kuin unelmani. Unelmoin saavani mieluisan työn, jossa olisi mukavaa työskennellä, ja jolla voisin elättää itseni ja mieheni. Sopivasti työtunteja, muttei niin paljon, että palaisin loppuun. Suunnitelmani? Toistaiseksi pysyä elossa ja olla ahdistumatta lisää.

Olen vahvasti hengellinen ihminen. Rukoilen päivittäin, ruokarukouksen ja iltarukouksen vähintään. Koen saavani lohtua, ja uskon, että kaikella kokemallani on tarkoitus. Ehkä olen esimerkkinä, ehkä joku kiusaaja ymmärtää lopettaa, kun kuulee tarinani.

En uskalla puhua traumojeni aiheuttajien kanssa, vaikka se saattaisi tehdä minulle hyvää. En kyllä tunnekaan heitä. En tiedä, mitä he tekevät työkseen, missä asuvat, miltä näyttävät. En uskalla kohdata menneisyyttäni.

DISSOSIAATIOTA VAI PSYKOOSIA?

Kävelet sinisessä sumussa ja näet jotain kimaltavaa edessä, mutta sitä on vaikea erottaa koska sumussakin kimaltaa jokin. Jo matka on hankala, koska aina kun luulet löytäneesi suunnan, jossain toisessa suunnassa kimaltaa jokin. Mikä se on? Se ei ollutkaan määränpää, vaan taas sumu kimmelsi. Luovutat, käännyt ympäri palataksesi, mutta päädytkin määränpäähäsi kääntymällä ympäri. Ja se tarkoittaa, että asiat selkenevät ulkoisien tekijöiden ansiosta.

Näet, kun oranssi puu syö ulkona vihreän kissan ja haluat peittää ikkunasta näkemäsi asian sipaisemalla kädelläsi verta ikkunaan, veri muodostaa liukumäen silmiisi ja haluat mennä laskemaan sen, jotta se menisi muita varten rikki. Liukumäki näyttää päätyvän keltaiselle, kuihtuneelle ruoholle jonka syöt ensimmäiseen nälkääsi. Juokset piiloon sisälle ja suljet verhot, jolloin viereisestä ikkunasta näet puun syövän kissaa. Kunnes otat lääkkeesi.

Ensimmäinen kuvaus oli dissosiaation kuvaus. Epäselvyydestä huolimatta sinulla voi olla päänmäärä ja tavoite, tahdot jotain itsenäisesti, voit pyrkiä sitä kohti. Jälkimmäinen kuvaus taas on psykoottinen tila, jossa vain toimitaan ajattelematta.

Suurin ero ei ole oireissa, jotka näkyvät ulospäin, vaan mielenmaisemassa, joka on tavoitettavissa kuvauksinkin hyvin kehnosti. Ei ole olemassa sanaa, joka kuvaa tuntemiani asioita, mutta ne voi joskus nähdä, ei välttämättä kolmiulotteisina kuvina, vaan useammin hyvin moderneina asioina, joita ei ole olemassakaan.

LOPPUTEKSTI

Eheytyminen on pitkä taival, mutta se on mahdollista kävellä omin jaloin. Joskus jotain unohtuu matkan varrelle ja jotain pitää käydä noutamassa takaisin matkaan. Joskus jaksaa juosta pienen matkan. Joskus ystävän pitää saattaa jonkin matkaa, kun itse väsyy hetkeksi. Kuitenkin se matka on mahdollista suorittaa loppuun.